Huomasin käyväni Facebook-sivullani monologia väitöskijatyöstä ja väitöskirjatyöntekijän tuloista, nyt kun on niin otollinen päivä osoittaa ja pahoittaa mieltänsä. Ajattelin että voisin ehkä siirtää monologini tänne (toki kommentit ovat tervetulleita, mielestäni keskustelu on aina hyvästä, kunhan se käydään asiallisesti, tästäkin voisin kirjoittaa kokonaisen blogitekstillisen). En tosin osoita mieltäni, enkä myöskään pahoita, kunhan vaan olen jotakin mieltä siitä, miksi olin tänäänkin töissä. Ja siitä, miksi olen sunnuntainakin töissä, ilman mitään lisiä.
Kaikki lähti siis siitä kun nukuin tänä perjantaisena aamuna pommiin (vähän kyllä harmitti, koska tutkimusohjelmayksikkömme olisi kovasti kannustanut tänään ihmisiä työmatkapyöräilyyn ja tulemaan töihin, tarjoamalla pyöräilijöille ilmaisen aamupuuron ja tutkijahan rakastaa kaikkea mikä on ilmaista). Ilmoitin tästä facebookissani että olen kyllä aikomuksessa tulla toimistolle, minkä myöhemmin peruin, koska ukkonen alkoi juuri vedellessäni ulkotakkia päälleni. Ainut syy miksi toimistolle olisin mennyt olisi ollut se että kerrankin toimisto olisi ollut tyhjä koska kaikki muut ilmoittivat jäävänsä etätöihin. Tällä hetkellä, kun teen työni koneella ja työni on aika yksinäistä, on yksi lysti missä sen teen, kunhan työt tulee tehtyä. Väitöskirjatyötekijänä olen aikalailla itse itseni pomo, vaikka minulta ohjaajatkin löytyvät. Etenkin nyt, kun kirjoitan itse kirjaa, on itsestäni kiinni kuinka paljon itseäni perseelleni potkin (valmistuminen on melko hyvä motivaattori kirjoitustyölle myös sunnuntaisin).
Tutkijan vapaus on yksi hyvin vaikuttava seikka siihen miksi teen mielelläni tutkijan työtä. Ilmaisia lounaita ei kuitenkaan ole: vaikka vapaus tarkoittaa sitä että toisinaan pidän etätyöpäiviä tai en saa sanktioita siitä että nukun sillon tällön pommiin, niin olen lähestulkoon joka ilta koneella tekemässä jotain, mikä on töitä, liittyy töihin tai on välillisesti töitä. Nykyisin teen vain harvoin ylitöitä itse työpaikalla, koska yksinhuoltajakoiramamina minun on pakko tulla kotiin. Mutta työt jatkuu lenkittämisen jälkeen täällä. Hankin koiralleni kaverin koska poden monesti huonoa omatuntoa koneella istumisesta. Toisinaan työpäiväni on lyhyt mutta toisinaan saatan tehdä vaikka seminaariesitystä aamu kolmeen. En pakolla, vaan siksi kun työhöni uppoudun niin se on intohimoista: tiedonjanoni on tuolloin valtava. Ja rakastan esiintymistä. Etenkin jos olen pystynyt siihen kunnolla valmistautumaan. Ihaninta on mennä estraadille ja muut joutuvat sinua hiljaa kuuntelemaan (buahah). Aina kaikki esiintymiset eivät mene hyvin mutta toisinaan tulee mieletön voittajafiilis kun oikein innostuu ja pääsee pulauttamaan suustansa ulos kaiken sen mitä on innolla tutkinut! Ainut miinus on esityksen jälkeiset kysymykset mitä en yleensä ymmärrä koska olen humalassa esitysendorfiineista. Näistä yli- ja viikonlopputöistä palkitaan siis lähinnä sillä, että saa tehdä sitä mikä innostaa. Ja saan tehdä työtä millä on (ehkä) merkitystä. Toisinaan taas teen solutöitä jolloin on monesti pakko käydä viikonloppuna vähintään katsomassa miten solut voivat. Tuolloin kieltämättä vähän ärsyttää että töihin ei voi ottaa koiria, koska voisin yhdistää koirien kanssa olon ja vaikka tehdä toimistolla hommia, kun ei siellä muita ole. Silloin tekisi mieli sanoa että "typerä sääntö-Suomi"!!
Miksi koen työni merkittäväksi? Tutkin siis psoriasista, mikä on ihotauti. En yritä työlläni etsiä psoriasikselle uutta mullistavaa lääkettä tai ratkaisua. Teen perustutkimusta: yritän löytää geeni-ilmentymisen tasolta uusia ja ratkaisevampia signalointireittejä tai jotain kohdetta mihin jatkossa lääketutkimus voitaisiin kohdentaa psoriasiksen osalta. Perustutkimus luo tietoa ja se on tylsyydessään kuitenkin tärkeää uusien, parempien, vähemmän sivuvaikutuksia tuottavien ja kohdennettujen lääkkeiden tai hoitojen kehittämiselle.
Väitöskirjatyöni aikana olen ollut yli puolet ajastani apurahatutkijana. Tämä tarkoittaa samalla sitä että olen vapaa, minua ei sido työajat, mutta minulla ei myöskään ole työsopimusta eikä lomarahoja (tai oikestaan itseasiassa edes lomaa). Apurahasta ei myöskään mene tiettyyn määrään asti veroja ja ennen apurahatyöskentelystä ei kertynyt edes eläkettä (olen pari vuotta aikoinaan työskennellyt myös näin) mutta nykyisin tilanne on onneksi toisin ja maksamme saamastamme summasta ns.
Mela-maksuja. Välillä yritän olla vitsikäs ja väitän siis olevani maatalousyrittäjä, hehe. Apurahalla ei kuitenkaan voi vaan pyöritellä peukaloitaan vaan apurahaa haettaessa tehdään työsuunnitelma ja apurahakauden päätyttyä apurahan käytöstä ja tehdyistä töistä ja tuloksista raportoidaan. Tähän väliin voisin myös mainita että omat apurahani ovat tulleet säätiöiltä.
No miksi sitten tutkijat edes työskentelee apurahalla? No siksi koska se on tutkimusryhmälle halvempaa, etenkin nyt kun moni tutkimusryhmä on rahallisesti tiukilla. En ole edes ryhtynyt vaatimaan tutkimusryhmältäni palkkaa ja olen itse aktiivisesti yrittänyt rahoittaa itse itseni koska: se palkkaraha mikä menisi minulle olisi pois tutkimusryhmän rahoista ja sillä saatetaan ehkä työllistää laboratorioteknikko (palkallinen) joka tekee myös minulle labrassa töitä ja koska näin jää mahdollisesti enemmän reagenssirahaa itse labratöitä varten. Jos haluan jatkaa tutkijana, niin on apurahahakemusten teon opettelu myös kultaa kalliimpaa, koska se on sitä mitä tutkija tekee jatkossa ehkä jopa päätyökseen (tai siltä se ainakin kuulostaa). Mutta toki, tottakai, olisin mieluiten palkallisena; yliopiston palkkataulukon mukaan ja kaikenmaailman verokiemuroiden jälkeen (mitä en jaksa nyt tässä selittää) olisi käteen jäävä määrä suurempi kun mitä se on nyt. Ja olisi työterveyshuolto jne. Mutta en valita (ainoastaan mielessäni itsekseen toisinaan jupisen), koska on oma valintani olla tässä ja nyt ja tehdä tutkimusta, vaikka pian tahtoisinkin jo saada tämän väitöskirjaprojektin jo loppuun (ikuisesti en näillä tuloilla pärjää tai edes jaksa laskea jokaista penniä, sinkkuna elo on kallista, hankkikaa mulle poikaystävä, en itse osaa, olisko siihen joku yliopistokurssi, tai ees kämppis). Tosin ei ole kiveen hakattu että nämä tulot väitöksen jälkeen mihinkään nousisi, etenkin jos jääkin työttömäksi, heh. Itse en kyllä suostu jäämään työttömäksi. Kudon vaikka pannulappuja ja perustan pannulappufirman jos niikseen tulee. Ostatte niitä mun pannulappuja täältä netistä sitten eiksjuu?! Nii ja onhan mulla plan B: hiihdonohjaajan ura (väitöskirjatöiden lisätienesti talvisin) ja plan C: joogaopettaja (olen aloittanut koulutuksen, ihan oikeesti joo!!). Luulis ny et joku näistä nappaa sitten; jotain oon oppinut todennäköisyydestä ja siihen vedoten lisäkouluttautunut näille lisäaloille. Ihaninta olis, jos sais jotenkin yhdistettyä noi kaikki (paitsi pannulaput)!!
Koska kuitenkin tulot on niin pienet ja menot niin suuret niin tästä syystä on ollut tarvetta lisätuloille. Hiihdonohjaajuus ei ole tuonut kovinkaan suuria lisätuloja mutta laskemaan on päässyt ehkä vähän halvemmalla, laskutavaraa saanut alennuksilla ja työporukka vähintäänkin parasta!! Homma on ikäänkuin mahdollistanut sen että yleensäottaen pääsee itse laskemaan kun muutoin se olisi hiukan kalliimpaa. Ja saanut aivan mahtavia kavereita :D Veikkaan että joogan osalta tulee vähän sama juttu. Koulutus on jo näin alkuun ollut aivan mahtavaa ja kanssaopiskelijat huikeita sekä opitut asiat antaneet suuntaa tutkijanurallenikin. Uskon että tästä syntyy paljon kaikkea hyvää ja itsetutkiskelu ja kehon- ja mielentuntemus tuo varmasti paljon uusia näkökulmia ajatteluuni myös tautitutkimuksen puolelle.
Naturessakin juuri kannustettiin poikkitieteellisyyteen ja tämä jos jokin on juurikin sitä!!
Vaikkakin tulot ovat pienet niin saan kuitenkin olla kiitollinen siitä että saan tehdä jatko-opintoja. Suomessa se on mahdollista melkeinpä kelle vaan: meillä ei ole kalliita lukukausimaksuja, ei tarvitse ottaa lainaa tai odottaa rahoitusta vanhemmilta. Tämä mahdollistaa tasa-arvoisuuden - väitöskirjatyönteko ei ole etuoikeus pelkästään niille joilla siihen on varaa. Tämän sanottuani, täysin ilman kustannuksia ei enää olla: Helsingin yliopiston tiedekunnat ja laitokset voivat periä nykyään väitöskirjatutkijoilta
tilavuokraa. Tämä on kuitenkin käsittääkseni aika pientä verrattuna lukukausimaksuihin. Tästäkin huolimatta on niin että toisinaan apurahojen maksatuksissa on ollut ongelmia tai verottaja yllättänyt jollain täysin mystisellä verotuspykälällä tms. (yleensä liittynyt apurahoihin) ja olen joutunut kääntymään äitin ja isän puoleen lainatakseni vähän akuuttia tilapäisrahaa. Ilman heidän apuaan minulla olisi muutama pikavippi tai vähintäänkin vatsahaava. Tosin pienimuotoinen vatsahaava allekirjoittaneella taisi tuossa keväällä ollakin. Kuitenkin väittäisin että lukukausimaksuttomuus on yksi syy siihen miksi väitöskirjaprojekti saattaa kestää täällä Suomessa hyvinkin kauan. Että asioilla on taas puolensa. Ja olen kuullut että jotkut jopa venyttävät väitöskirjauriaan tahalteen siksi että raha on kuitenkin riittävän hyvä elämiseen, väitöskirjan jälkeen kilpailu kovenee ja jatko on epävarmaa ja koska se nyt vaan on mahdollista, olla ikuinen väitöskirjatutkija. Ilmeisesti.
Päätän tähän monologini. Haluan osoittaa myös myötätuntoa niille, jotka kokevat epäoikeudenmukaisuutta viimeaikaisten palkkakiristysten myötä. Ja eihän mielipide kenellekään kuulu, ellei sitä osoita. Jos yhtään lohduttaa niin voisihan asiat olla huonomminkin: kuten esimerkiksi sillä pojalla joka oli siinä pakolaisveneessä ja lopulta päätyi kuvattavaksi hukkuneena rannalla. Pahoittelen tätä raadollista vertausta mutta välillä helpottaa, kun muistuttaa itselleen niitä asioita mistä saa olla kiitollinen.
Olisin pistänyt loppuun kuvan Naturen kansikuvasta, koska mielestäni yhteistyötä ja kommunikaatiota kaivataan monitieteellisyyden lisäksi myös puolueiden, valtioiden ja uskontojen välille (ja koska se on aika cool, sen saa muuten käydä lataamassa sieltä pdf:nä ken tahtoo) mutta koska kuvan käytön lisenssin päätöksessä kestää niin saatte itse käydä sen katsomassa yllä olevasta Nature-linkista. Pistin sen sijaan kuvan mun sienirisotosta. Löysin sienet metsästä ja olin kovin iloinen koska tuhlasin kaikki rahani siihen joogakurssiin ja nyt olen lähes rahattomana koko loppukuun (ja ehkä koko loppuvuoden). Miettikää, ilmaisia sieniä, metsät täynnä!! Toivottavasti nää oli punikkitattei. Jos ei ollu ni ehkä nää on samalla mun jäähyväiset.
 |
| Jotai punikkitattei, ehkä (ton ison heitin pois, matonen oli) |
 |
| Risotto oli miltei namia. Elossa ollaan (vielä)!! |
Moikka!
-Mari
PS: Tarkoituksena ei sitten oo pahoittaa kenenkään mieltä.
